askeleita

Hei ystävät,

Pyykkivuoren nuori emäntä siirtyy vuoden 2014 alusta kirjoittelemaan ajatuksiaan muistiin toisaalle, omaa nimeään kantavaan blogiin Turun Sanomien www-sivuilla.  Alla on linkki, josta kirjoitukset löytää jatkossa. Lämpimästi tervetuloa mukaan katsomaan minne pyykkinarut johtavat:

Pyykkivuoren nuori emäntä -blogi

Myllykylä 1540 -blogi säilöö kirjoituksensa tänne vanhaan tuttuun paikkaan josta ne löytää, ja kuka tietää, ehkä joskus nekin saavat jatkoa.

Kiitos suloisesta seurasta!

Terveisin                                          
Anna
Pyykkivuoren nuori emäntä

pinnallista

Mies ilmaa vesikiertoisia valurautapattereita, joiden lämpö on alkanut jostain syystä hiipua. Huomenna saapuu matkalaisia jotka varmasti odottavat lämmintä kamaria, suihkua. Kuulen kuinka ovi narisee huoneesta toiseen, kerroksesta toiseen, kello lähestyy keskiyötä.Vanha isäntä kiertää hänkin tuttua taloa, tänä iltana tarvittiin apua. Usein muutenkin, sitä korvaamatonta kirjaamatonta tietotaitoa jonka aiempi sukupolvi on oppinut eläessään elämäänsä täällä missä me nyt.

Aamuhämärissä päivittelin taas puoliääneen miten yksi talo voi niin kirjaimellisesti pyörittää perhettään ympärillään. Koko päivän olemme ensin keränneet myrskyn jälkeisiä risuja ympäri pihamaata joka juuri oli haravoitu talvikuntoon, sen jälkeen siivonneet ja suunnitelleet, pohtineet, taloa ja talon vuoksi. Kesällä ei pohdita tai suunnitella, silloin tehdään mitä ehditään, olen jo oppinut.

Sytyttelen valoja alakerran huoneisiin miehille valmiiksi ja tulen ruokasaliin, josta eräänä verkkaisena syyskesän päivänä päätin repiä puoliksi kuprulla olevan korkkimaton pois. Olin aamiaiskattausten aikaan jo pitkään katsellut alta pilkottavaa lautalattiaa kaihoisasti. Siinä se nyt on, esillä, kaikin puolin tyhjänä suuri vanha tila, odottamassa tapetinpoistoa, lattiamaalia, hyllynrakentajaa... Huomaan miettiväni, miten kaikki remontit, korjaukset ovat lähestulkoon vain sen vuoksi, että olisi kaunista senhetkisille ihmisille. Kun talossa tänään hääritään pikkutunneille oikeasti tärkeän korjausurakan parissa, ovat useimmat remontit tosiaan vain pintaa, turhuuttakin, pohdin. Kautta aikojen on haluttu oman elinpiirin rakennuksilla ilmaista itseä, omaa perhettä. Samalla tullaan ilmaisseeksi omaa kansaa ja sen tapoja, mietin ja huomaan ajattelevani maatalousmuseon pihalla kauniissa rivissä seisovia latoja. Aikanaan kun niitä rakennettiin, ne rakennettiin käyttöön, jokainen omassa elinpiirissään ympäri silloista Suomea. Kaikkien niiden tarinat saivat alkunsa. Ajankuvaa tuleville polville hetkistä jotka muuttuvat menneeksi päivä kerrallaan, vuosi kerrallaan. Muuttuvat muistoiksi, tuoksuiksi ja kuviksi suvun sydämiin, moniin mieliin jotka kulkevat talon, tai vaikka ladon, kautta, sen kanssa. Sillä hetkellä kun ajelehdit päämäärättä tapettimallien ja kangasnäytteiden valtameressä aniharva ajatus jaksaa kantaa noin kauas, mietin. Kun nyt katselen taloa hiirenhiljaisessa pimeässä, sen vanhaa lempeänväristä tapettia joka löytyi nykyisen pinnan alta, ymmärrän yhä paremmin että sanassa turhuus on paljon huonoa kaikua, jota en toivoisi tähän.Voiko olla kaunista elintärkeää turhuutta, turhuutta vain koska se ei ole pakollista? Niille ihmisille jotka päivästä toiseen jaksavat hämmästellä kaunista puuleikkausta vanhassa renginkaapissa tai maalausta perintöarkun pinnassa, heille se on olemassa, kiitos siitä mietin.

Huomaan ahdistuvani taas vähäsen ajatuksesta, että tämän huoneen pitäisi olla valmis ja toivon mukaan kauniskin joulukuun alkuun mennessä kun metsämiehiä saapuu vieraaksi ja talo muuttuu täyden palvelun majataloksi, vanha emäntä ehtoisaksi kokiksi. Miten takkatuli palaa salissa, lämpimät juomat levittävät lempeää tuoksuaan talvi-iltaan ja herrasmiesten iloinen puheensorina täyttää talon, joka pullistelee ylpeänä. Ajattelen miten sen valot loistavat pimeällä kylällä kuin vuosisatojen takainen joulukirkko sysimetsän keskellä rekimatkalaisten väsyneiden silmien edessä, kun he vihdoin ovat perillä. Kello löi jo viisi, lapset herätkää, huomaan ajan kulkevan määrätietoisesti kuin miesten askeleet yläkerrassa, patterilta patterille. Kuu seuraa meitä ylhäältä, kurkistaa ikkunan takaa, saa aikaan ajattoman olon, äärettömän.

Rakastan vanhoja taloja, etenkin tätä meidän vanhaa taloamme, sen jokaista ulkorakennustakin rakastan. Piipahtelen vanhalla viljamakasiinilla ja mielessäni luon sinne häähuonetta, korkealle puiden tasalle piilopaikkaa. Lautalattia ja kiviseinät ovat hämmästyttävän siistit, viljalaarien kannet jo naulattu umpeen mutta kiviseinien sisällä tallessa on vaakoja ja kauniisti maalattuja numeroita muistuttamassa että täälläkin aherrettiin arjen askareissa joskus. Päärakennuksen kivijalan kellarissa käyn välillä ihastelemassa rustiikkista tulipesää ja sen irronneita uuninluukkuja, ja tiedän että hirsiaitta joka aikanaan siirrettiin toiselta tilalta tänne ottaisi yöpyjät avosylin vastaan. Rakastan kaikkia muitakin vanhoja taloja, ja unelmissani olisin Lars Sjöbergin kaltainen vanhojen talojen pelastaja.

Huomaan että korkeat huoneet viilenevät yön pimeydessä. Etsin villatakkia ylleni ja äkkiä muistan liimapaperin joka odottaa talven tuloa ja tiivistettäviä ikkunanrakoja siivouskomerossa (pikku huoneessa jossa on oma maitolasinen ikkuna josta päälle unohtunut valo tuikkii ujosti. Komerossa jossa on lukemattomia koukkuja, avaimia, kulunut lattia ja joka on ehkä joskus ollut jotain aivan muuta.). Taas yksi puhdetyö, talo tarjoaa naurahdan ja otan rullan käteeni.

Aika siirtää hellästi eteenpäin, taloakin, joka välillä koreilee uusissa vaatteissaan, joista toivon että ne olisivat sen kaltaiset, että ne kunnioittaisivat jo elettyä elämää ja sulautuisivat sopuisasti suurempaan kuvaan. Ajattelen usein niitä ihmisiä jotka täällä ennen meitä ovat asuneet ja niitä, jotka meidän jälkeemme täällä asuvat, remontoivatkin, ihan varmasti. Lasken liimapaperirullan kirjapinon päälle, päälimmäisenä on viime aikoina inspiraation lähteenä toiminut Yhdeksän taloa ja kirkko, sen alla värikarttoja vanhoista pellavamaaleista, okrankeltaista, kartanonkeltaista, kööpenhaminanvihreää ja vuoristonsinistä... Tiedän että nukahdan tänäkin iltana pohtiessani täydellistä lattian väriä. Mies ihmettelee miten yhden verhoilukankaan tai tapetin, maalin valitseminen on niin työlästä. Hänellä ei ole aavistustakaan, hymyilen. Käyn peittelemässä tytöt tiukemmin, tänä iltana he nukahtivat kaksien villapeittojen alla. Koitan kädelläni lastenhuoneen patteria, se tuntuu lämpimältä taas.

P.S. Komeron tarinasta vielä, vanha emäntä käytti siivouskomeroa tukkukaappinaan, jota nimeä hän siitä vieläkin käyttää. Opin sen aivan äskettäin kun turisimme täällä tilan keittiössä yhteisissä töissämme.

of birds and things

Pilvi lintuja leijailee aamutaivaalla, pienet kerholaiset istuvat takapenkillä ja ihmettelevät valkoista hevosta joka laiduntaa etäisellä niityllä matkan varrella. Tänään sinne oli ilmestynyt toinenkin hevonen. Ehkä ne kuuluvat keijukaisille, juttelemme. Jätän lapset kerhoon ja ajelen ajatuksissani kotiin päin. Huomaan että isommat linnut leijuvat taivaalla kuin tyhjän päällä, syksyn päällä, tunnelmoivat loppumattomalta tuntuvaa kesän lämpöä tuulten pyörteissä. Tiedän että huomenna viilenee, ehkä nekin tietävät.

Kotiportilla ihmettelen yhä uudelleen kesän kukkasiani jotka tekevät jo neljänsiä nuppujaan, nekään eivät anna periksi vaikka ympärillä maa peittyy sateenkaaren lehdistä ja syyssade ropisee polulle, puhdistaa kesän kiireitä askeltemme alta. Ajan pihaan ja katselen vanhaa kiviaitaa joka löytyi tien vierestä, unohduksista villiruusujen alta kuin Ruususen linnoissa, mietin. Sen ylle haluaisin lyhtyjä roikkumaan, säkkipimeän ajan majakaksi variksille ja peuroille, kyläläisille. 

Porstuassa odottaa kori pullollaan narsissin sipuleita, kevään juhlien kukkasista talteen otettuja, odottavat pieniä lapioita ja innokkaita kaivajia. Tein minä pillin pajupuusta, toki vain pajupuusta soi mielessäni. Ajattelen puutarhaa vain muutama hetki sitten kun kuopus kirahvipaidassaan ja kimallekengissään pyörittää hulavannetta, laulelee samaa säveltä. Toinen tytär soittaa auringon kilossa lintukirjan ääninauhaa, ei millään malta olla sisällä vaan makoilemme kaikki tilkkupeitolla nurmikolla. Kultalintuja, sanoo hän. Puiden oksilla näkyy oikeitakin lintuja, hyppivät ohdakkeissa kukkasesta toiseen. Pappa toi kurjensulan matkoiltaan, pienin käyttää sitä sulkakynänä. Teemme ensi keväänä ihan oikeat pajupillit kaikille, päätän ja hymyilen itsekseni voiko pajupillin ohjetta etsiä verkosta, ja tiedän tekeväni sen silti. 

Lapset leikkivät iltapäivällä ohranjyvillä, haluavat oljille laukkaamaan keppihevosillaan, muistelevat nauraen miten ajettiin sänkipellolla kurkia takaa autolla. Mies kertoo nähneensä epätavallisen paljon haukkoja erään peltomaan yllä. Jostain siniseltä taivaalta kuuluu lentokoneen ääni ja ajatukseni käväisevät Tove Janssonin pienessä kotisaaressa, ehkä lokin ääni lintukirjasta vie mennessään merelle. Pensastasku, mustarastas, punarinta.. Ensimmäinen mahtuisi pienimmän taskuun turvaan, niin kuin pehmohiiri nukenhattuun nukkumaan, sängyn tolppaan että uni tulisi.

Vedän kumisaappaita jalkaani metsäretkeä varten, on jo kylmempää aamuisin. Haluaisin täyttää siilot noilla eilisillä aurinkopäivillä kun haikeus päättyvästä kesästä on jo läsnä mutta kaikki loistaa vielä. Aarteita päivien ketjussa.

Hengähdetään hetkeksi sanoo kuopus monta kertaa puolukkametsässä kun marjan marjaa ei näy missään. Hengähdämme, meillä ei ole kiire mihinkään, ja kun sitten jatkamme matkaa huomaamme että metsän jälkeisellä aurinkopaikalla meitä odottaa puolukanpunainen matto. 

Hengähdetään vaan.

huvipuistossa

Tytär lähettää lentosuukkoja takaisin kun lähetän niitä hänelle vanhan tallin suulta. Kuivuri humisee emmekä kumpikaan kuule mitään mutta näemme hyvin, toisemme ja tämän kuulaan loppukesän päivän. Olemme ystävän kanssa kunnostaneet pihapiirin tallia, koiria pyörii ympärillä, ystävän pieniä lapsia, välillä nukkuu, välillä herää ja syö, konttaa isolla nurmikolla joka on taas ehtinyt kasvaa pitkäksi, jää pienten sormien väliin hyvin. Esikoinen lähtee kylän taksilla esikouluun, kuopus jää viltille varjoon istumaan, syömään pikku puusta löytämäänsä päärynää.Vilkuilen puhelimestani kelloa, olen saanut tehtäväkseni sammuttaa kuivurilta jotain minkä nimeä en muistakaan enää mutta tiedän mistä sen sammutan kun se on tyhjä. Kuljen ylläni mieheni haalarit ja vanhat tossut, tunnen itseni enemmän emännäksi kuin pitkään aikaan. Mieleeni nousee muistoja aiemmista haalareistani opiskeluajoilta. Viihdyn näissä paremmin. Sidon ne vyötäisille, pihalla paahtaa aurinko ties kuinka monennetta päivää, kuin villissä lännessä kuvittelen, ilmassa leijuu kuumaa pölyä ja vain kuivat aavikkokerät puuttuvat pihalta pyörimästä.

Käyn kastelemassa kukat jotka rönsyävät ulos laatikostaan tallin seinustalla, muistan miten alkukesällä ajattelin etteivät ne taida kasvaa kovin hyvin tänä vuonna. Kerään lasten tavaroita matkalla talolle, muuntaudun kotihengettäreksi ja laitan päivällisen alulle, tiedän että huomenna emännäntehtävät ovat talossa sisällä kun viikonloppuna odotamme matkalaisia. Keltaisia lehtiä tipahtelee tasaiseen tahtiin polulle.

Ennen iltapesua juoksemme tyttöjen kanssa vielä kotipellolle, jonne vanha isäntä on päivän aikana taikonut olkipaaleja. Lasten mielestä niitä jatkuu silmänkantamattomiin. Pilvet näyttävät lempeiltä iltataivaalla, naapurin punainen traktori kulkee väsymättä uomiaan sen alla. Istahdan yhdelle paaleista ja katselen kun tytöt kiipeilevät ja hyppivät niillä. Pieninkin pääsee vihdoin ilman apua ylös, silmät tuikkivat ilosta. Maatilan tivolissa ei ole aukioloaikoja, aurinko sulkee portit hetkeksi avatakseen ne jälleen huomenna uusille seikkailuille. Isännän tivolissa ovet ovat auki ympäri vuorokauden, siltä tuntuu. Juoksemme molemmat omilla kuivureillamme, ajattelen kun illan puhteena mankeloin vielä valkeita lakanoita saapuville vieraille, mietiskellen nostaako pöytä kesäkuistilta jo pois, onko liian kylmä aamuisin. Siihen työhön tarvitaan kaksi, missä välissä, mietin kun onneksi isä ja äiti saapuvat kuin tilauksesta katsomaan tätä sirkusta joka  täällä tänään tuntuu vierailevan.

Lehtijutussa sanotaan että kylänraitillamme on hiljaista, niin on, ja silti eletään vuoden kiireisintä aikaa. Tuuli havisuttaa haavanlehtiä pieninä helistiminään, koneiden äänikin kuin kuuluu tänne, se ei häiritse. Huomaan, että tunnistan omien traktoreiden äänet jo kaukaa. Miten hiljaista olikaan aikaan ennen koneita, miltä kuulosti kun heinää nostettiin seipäille kuivumaan?

Puut katselevat korkeudesta kun aurinko kultaa pellavapäiden leikkejä, hetki sitten mäkeä ylös asteli morsiuspari elokuun tummansinisen yön helminä, onni loisti kasvoilta. Huomenna tytöt menevät mummilaan yöksi, ja saan kuulla miten mummin ikkunan takana laidunsi kameleita ja taikahevosia. Kimaltaa.

emäntiä

Vanhat ikkunalasit ovat pestyinä kuin syksyisen puron ensijäähän pysähtynyt pinta. Puroja risteilee mielessä sillä niitä risteilee ikkunoiden takana, on satanut monta päivää peräkkäin. Avaan jälleen uuden ison ikkunan ja huomaan ettei tässäkään ole saranaa, saan sen kiinni syliini ja nostan seinää vasten nojaamaan. On kuin avaisi joulukalenterin luukkuja ennen aikojaan, jokainen ikkuna tuntuu olevan yllätys, erilaisella mekanismilla kiinni. Tänään pesen ne vain välistä ja päältä, vaikka vanha emäntä sanoikin roikkuneensa henkensä kaupalla ikkunasta pesten niitä ulkopuolelta, ihan kuten kirjan Naisten työt, pitkiä päiviä, arkisia askareita kuvassa. Ostin opuksen hiljattain taloon kuuluvaksi. Se kertoo perinteisistä naisten töistä maaseudulla ja niiden muuttumisesta. Hyppään mielessäni entisajan maataloon, näen miten naisia käyskentelee ympäri pihapiiriä askareissaan, tekevät saippuasta lähtien kaiken itse. Käsipareja on monta, nuorempia ja vanhoja, kaikki yhdessä. Liikuttavaa. Paljon työtä, paljon enemmän varmasti kuin nyt, mutta yhteisöllisyyden side kantamassa päivästä toiseen.  Käyn vaihtamassa pesuveden vatiin ja palaan ikkunan ääreen, tässä talossa ei nyt ole muita.

Ystävä soittaa, puhuu miten syksyn saapuminen saa aikaan kaipuun kesän tuuliin ja vapauteen, lapsuuden äärettömään viattomuuteen, tuo mukanaan haikean tunteen ajan kulumisesta. Suuntaan mietteissäni askeleeni kohti saunaa, joka odottaa myös pesijäänsä. Minulla on kengät jalassa toisin kuin kollegoillani silloin ennen, jolloin kenkiä säästettiin kirkkopyhiin ja kuljettiin paljasjaloin, muistelen kuvaa kirjassa joka sai hätkähtämään, niin arkinen yksityiskohta menneestä arjesta.

Puutarha lainehtii vedestä. Koira on ehkä tänään ainoa, joka nauttii siitä. Me muut toivomme puintipoutaa, uintipoutaakin vielä, toivomme loppukesän aurinkoa ja niitä kaihoisia iltoja kun vilja heiluu hiljaa tuulessa, laskevassa auringossa kajastaa kaunis maa ja ilma tuoksuu jo syksyn puolukoille, kostealle metsälle. Avaan saunan oven ja jätän puukenkäni oven viereen. Saunatonttu luikahtaa seinän koloon kun laitan puhelimestani musiikkia, lauteiden pesuun sopivaa. Pidän tästä hetkestä vaikka se kuluukin työn touhussa. Se on ikiomani. Ennen ehkä emännät ja piiat lauloivat yhdessä työtä siivittääkseen, nauttivat siitä hetkestä, mietin ja ajattelen että pyydän äitiäni joskus kanssani pesemään loppuja ikkunoita. Seuraksi.

Saunan pienestä ikkunasta näen miten puiden lehdet kiiltävät sateessa kuin viimeistä päivää ennen putoamistaan siilien tyynyiksi ja peitoiksi, niiden talven varalle. Aamun kaupunkimatkalla näimme tyttöjen kanssa auton ikkunasta suuren lintuparven istuvan pellon yllä kiertelevillä puhelinlangoilla. Miten ne tietävät milloin on aika lähteä pitkälle matkalle kohti etelää, edes milloin lennähtää tuohon langalle istumaan yhtä aikaa, pohtii kai jokainen sukupolvi vuorollaan. Ikkunoita aikaan ennen ja ikkunoita aikaan nyt, ikkunoita aikaan ihan kohta, kun kaukana lämpimissä maissa pohjoisen linnut laskeutuvat lepäämään.

Sade on jo hellittänyt. Ajan puimurin perässä ja katselen kun se puhkuu läpi pienten metsäteiden, ilta-aurinko kultaa metsänlatvaa ja puimuria, lapset turisevat takapenkillä unista tarinaansa ja radiossa soi Kuka keksi rakkauden. Tunnelmassa on jotain ihmeen aitoa, käsin kosketeltavaa. Oksat taipuvat metsän hämärässä hiljaa, antavat tilaa nykyhetkelle, alkaa aukea ja kohta sarastaa pelto. Toivon että aamulla sarastaisi aikainen aurinko. Tulee mieleen, ettei näitä polkuja ollut kai aikanaan suunniteltu ajettavaksi näin suurilla koneilla, koneilla laisinkaan, kuka tietää. Mies on valmis ja käännymme kotiin. Tämä pelto nimettiin esikoisen mukaan silloin kun hän syntyi. Kastevesi kaadettiin vichypullosta pellolle, silloin oltiin kaiken alussa, täällä maatilalla. Muistan sen hetken. Kuopuksen kastevesi on vielä isännänhuoneen hyllyllä, Pommac-pullossa odottamassa omaa hetkeään. Huomaan että olen alkanut pitää näitä maisemia jo kotimaisemina. Hyvä niin.

jalo kuu

Tuuli tuulee kuumaa ja kaikki äänet ympärillä etääntyvät jonnekin kauas, työn ääniä ja pian yön kun utuinen helle laskee päivää iltaan. Tuttu pöllö huhuilee jossakin puiden suojissa. Tiedän että lepakot lentelevät äänettöminä hedelmäpuiden yllä heti hämärän peitellessä pihamaan. Kuivuri humisee tuttua hurinaansa alapihalla ja on tuutulauluna lasten unille, tulee avoimista ikkunoista aikuistenkin uniin. Se on hyvä ääni nukahtaa.

Aamulla kun herään, katson ikkunasta ja näen pikkuisen siilin etsivän aamiaistaan puutarhan nurmikolla. Sen yhtä pienet sisarukset nuuskivat lähistöllä ja nopeasti laskettuna niitä on ainakin viisi. Voi tervetuloa meille! Tuotte tuulahduksen lapsuuden kesistä, tulkaa peremmälle.

Kun aamukaste on haihtunut ja toinen mukillinen aamukahvia jäähtynyt jonnekin ison talon hyllyn reunalle, astun ulos ja käyn laittamassa kärrykuivurin päälle. Pääskyset syöksyilevät melkein silmille ja ymmärrän että ne ovat rakentaneet pesänsä siihen ylisille. Tikka koputtaa jossain lähistön puussa, tasainen ääni kumisee ilmoille. Pieni villieläintarha elää omaa elokuutaan ja valmistuu syksyn tuloon.

Palaan takaisin talolle jossa lapset juoksevat yöpaidoissaan ainakin lounasaikaan asti, ihan parasta muistelee mieheni omaa lapsuuttaan. Aina uusia lapsuuden kesiä kun ei ole kiire minnekään, ollaan tässä kotona, kaikki yhdessä. Yhden perheen elämä kiertämässä verkkaista kehäänsä yhden talon ja tilan ympärillä. Sitä ajatusta mietin ja kannattelen mukanani ihan jokainen päivä.

Iltapäivällä saapuu asukkaita. Pahoittelen heille ettei ruohoa tänään saatukaan leikattua, ruohonleikkuri hajosi ja mies on pellolla. Sitten vien heidät uskollisen karviaismarjapensaan juurelle ja sanon onni onnettomuudessa kai kuitenkin ja näytän liikuttavat piikkipallerot. Tytöt maistavat karviaisia, vieraatkin.

Huomaan, että pellot alkavat pikku hiljaa muuttua kullankeltaisiksi ja niiden nimet vihdoinkin jäädä mieleen. Tiedän mistä tyttöjen kanssa nyt haetaan mies tai mihin saa viedä kahvia jos ehtii. Ainakin melkein aina. Alan haravoida pihakäytävää tuulten puhaltamista roskista ja nypin rikkaruohoja sieltä täältä, joka puolelta pitäisi. Uskollinen perenna kipuaa talon seinustaa vasten samassa sekamelskan kaupungissa missä jo kukkineet lupiinit ja kielot, joiden marjat pian loistavat punaisina kaiken vihreän seasta. Siilit eivät viihdy liian siisteissä pihoissa, kuulin aamulla uutisista. Me viihdymme siilien kanssa, ajattelen kun istahdan hetkeksi kiviaskelmille raparperien viereen auttamaan lapsia itse askarrellun luontokirjan kanssa. Äiti, miten kirjoitetaan siili?

adventures in my own backyard

Tänä heinäkuisena aamuna kun kesäsade laskeutuu alas heräilevään puutarhaan haluaisin kirjoittaa pienestä saunamökistä pienen järven rannalla, sen lempeästä tuoksusta ja pienestä ikkunasta jonka takana kimmeltää järvi. Haluaisin kertoa miten koivunoksat viistävät rantaa ja tuoksuvat saunan sisälle asti, vesi lainehtii ilta-auringossa ja maailman tohina vaihtuu rauhaan ja löylyn lämpöön.

Haluaisin kirjoittaa, miten elonkorjuu on hiljalleen taas alkamassa ja ilmassa leijuu kuin taikapölyä. Kiireisiä askelia, odottavia katseita ja jotain kaunista kaukaista kaikua perinteiden kietoessa kokeneet kätensä nykyisyyden nuorille harteille. Miten ikimummi pyytää pieniä tyttöjä tutulle hernepellolle yhdessä herneitä poimimaan, miten mustikkametsässä aika pysähtyy, "äiti mä istun tässä mun mollukkapaikassa vielä vähän aikaa."

Kirjoittaisin iltakävelyistäni kylän poluilla kun missään ei ole ketään, vain minä ja rapiseva hiekka jalkojen alla. Kertoisin miten jossain täälläkin joku lämmittää saunaa ja savuntuoksu tulvii nenään viilentyvässä kesäillassa, turvallisimpia tuoksuja, mietin samalla kun kuuntelen miten lintu laulaa unilauluaan metsän sylissä. Haluaisin kirjoittaa niittykukista, jotka reunustavat kiemurtelevia maalaisteitä ja siitä miten ajattelen että tuosta saisi kauneimman hääkimpun kun vain avaisi sylinsä ja poimisi.

Kertoisin miten tuntuu, että kesä suhahtaa ohi kuin kaunis pääskynen kun avaan ovet talliin ja päästän sen tietämättäni vapaaksi. Kirjoittaisin miten mietin onko ilmassa jo nyt aavistus syksystä. Ehkä se onkin koko ajan hiukan läsnä, saunan nurkalla ja aitan alla odottelemassa, lepäämässä, puhaltaakseen sitten hellästi ruskan ensi lehdet auringonkukkien ja pihalle unohtuneiden pienten hellehattujen päälle. Pääskysten muutto ja paluu samassa hätäisessä hetkessä kun huomaa että sade joka pisaroi ikkunaan onkin yhtäkkiä kylmempää ja liimaa tullessaan koivun kellastuneita lehtiä tuulilasiin, kotiportaille.

Kertoisin miten sadonkorjuun aika on yhtä aikaa juhlavaa ja haikeaa, kaunista ja uutta lupaavaa. Joka ikinen vuosi.

Kertoisin näistä kaikista, jos tietäisin miten kutoa ne yhdeksi tarinaksi.